Toissa viikonloppuna, lauantaina pelattiin amerikkalaisen jalkapallon EM-kisojen pronssiottelu Suomi–Ruotsi. Suomi voitti ottelun kunniakkaasti, mutta vältyttiinkö vammoilta? Amerikkalainen jalkapallo on tunnetusti yksi tapaturma-alttiimmista lajeista, mitä maa päällään kantaa. Aivotärähdykset ovat yksi kyseisen urheilumuodon yleisimmistä vammoista. Amerikkalaisilla alle 18 vuotiailla pelaajilla aivotärähdyksien esiintyvyys on 4,18 kappaletta per 1000 harjoitusta tai ottelua. Todennäköisyys aivotärähdykseen kuitenkin kasvaa, mitä vanhempaa pelaajakuntaa tarkastellaan. Esimerkiksi erään tutkimuksen mukaan kaudella 2012-2013 yläkouluikäisillä pelaajilla oli 9,98% todennäköisyys saada aivotärähdys koko kauden aikana. Ammattilaisjalkapallossa (NFL) kausilla 2012-2013 ja 2013-2014 luvut puolestaan kasvavat. 480 ottelussa oli 292 aivotärähdysvammaa, mikä tekee 0,61 vammaa per ottelu. Esiintyvyys oli 6,61 kappaletta per 1000 harjoitusta tai ottelua.
Aivotärähdykset eivät suinkaan ole ainoita vammoja, mitä fyysisessä täyden kontaktin lajissa voi saada. Polvi-, olkapää- ja rasitusvammat ovat lajille myös tyypillisiä. Oikeilla suojavarusteilla yritetään suojella ja ehkäistä vammoja, mutta niistä huolimatta Suomen pelaajia nilkutettiin kahteen otteeseen pois kentältä lauantain ottelussa. Ilmeisesti mitään vakavaa ei kuitenkaan sattunut, kun hetkeä myöhemmin oltiin taas kentällä. Saatat myös ajatella, että ”pelin luonteeseen kun vaan kuuluu pienet puujalat aika ajoin”. Tämä pistää kuitenkin miettimään…
Miten vammoja pystytään ennaltaehkäisemään urheilussa?
Jo mainitut asianmukaiset varusteet ovat tietenkin yksi osa pelaajien turvallisuutta. Varusteiden tärkeys korostuu etenkin kontaktilajeissa kuten jääkiekossa ja amerikkalaisessa jalkapallossa. Huolehtimalla, että urheilija omaa asianmukaiset ja oikean kokoiset varusteet, voidaan siis luonnollisesti vaikuttaa vammojen syntyyn. Varusteet ovat kuitenkin vain pieni osa urheilijan vammojen ennaltaehkäisyä. Valmennuksellisesti on monia asioita, mitä harjoittelussa tulisi huomioida.
Harjoittelussa tulisi huomioida monipuolisuus. Esimerkiksi lisäämällä harjoitusohjelmaan fysiikka- ja voimaharjoitteita pystytään vaikuttamaan tiettyjen vammojen esiintyvyyteen. Fysiikkaharjoittelu kuitenkin pitää osata rakentaa normaalin harjoitusohjelman ympärille siten, etteivät urheilijat ylirasitu. Voimaharjoittelun lisäksi on hyvä miettiä täyttyvätkö urheilijan fyysiset ominaisuudet lajivaatimuksien osalta. Tämä antaa jo hyvää suuntaa harjoitusten suunnittelussa. On kuitenkin muistettava, että kaikki on suhteellista. Esimerkiksi kevyen sarjan nyrkkeilijä voi nopeudella ja ketteryydellä päihittää raskaamman sarjan nyrkkeilijän. Tämä luo valmentajille haasteen valita, mitä ominaisuuksia haluaa korostaa harjoittelussa.
Lajiharjoittelun osalta valmennuksessa on myös huomioitava oikeanlaiset ja turvalliset suoritustekniikat. Virheellinen tai kehon biomekaniikan kannalta epäedullinen suoritustekniikka voi altistaa urheilijan monenlaisille vammoille. Näitä ovat esimerkiksi venähdykset ja rasitusvammat. Esimerkiksi yksi väärällä heittotyylillä tehty keihäänheitto voi aiheuttaa akuutteja olkapään ongelmia tai pitkällä aikavälillä tehdyt useat heitot puolestaan esimerkiksi rasitusvammoja.
Lisäksi harjoitusohjelman suunnittelussa tulisi huomioida riittävä palautuminen. Urheilijaa on hyvä myös motivoida oikeanlaisiin ruokailu- ja nukkumistottumuksiin, koska väsyneenä ihminen luontaisestikin altistuu helpommin virheille, mitkä voivat urheillessa johtaa vammautumiseen. Vammojen ennaltaehkäisyn näkökulmasta palautuminen onkin yksi tärkeimmistä osa-alueista, mihin tulee kiinnittää huomiota. Fysiikkatreenejä pitäisi soveltaa urheilijan normaaliin lajiharjoitteluun, mutta harjoittelun määrän balanssi on vaikea löytää. Ylitreenaaminen lisää vammojen esiintyvyyttä ja harjoitusannostelua vähentäessä, myös vammariski pienenee. Tämä voi kuitenkin johtaa urheilijan kunnon tai voiman heikkenemiseen, mikä puolestaan uudestaan altistaa vammoille. Voidaan siis ajatella, että vammojen ennaltaehkäisyn kannalta optimaalinen harjoitusannostelu liikkuu kahden pisteen välillä: 1. pienin mahdollinen harjoittelumäärä, millä urheilija pystyy kehittämään fyysisiä ominaisuuksiaan tai 2. Suurin mahdollinen harjoitusmäärä, mitä keho sietää, ennen vammariskin kasvamista.
Mistä sitten tietää, millä alueella liikutaan? Käytännössä pitämällä kirjaa urheilijan harjoitusmääristä, intensiteetistä ja volyymistä, saadaan arvokasta tietoa liikutaanko oikeissa ja ”turvallisissa” harjoitusmäärissä. Lisäksi urheilijoita voidaan skreenata. Skreenauksessa käytetään erilaisia testejä, mitä urheilijan tulee suorittaa. Nämä voivat olla erilaisia lihasvoimaan, tasapainoon, räjähtävyyteen, kestävyyteen, tarkkuuteen tai esimerkiksi lajisuoritukseen liittyviä testejä. Nämä testit antavat valmentajille tärkeää tietoa urheilijan fyysisistä ominaisuuksista ja niitä voi suhteuttaa lajivaatimuksiin tai verrata aikaisempiin suorituksiin. Tulosten paraneminen kertoo, että jotain asioita on tehty oikein. Tulosten aleneminen puolestaan voi viitata liialliseen harjoitusmäärään tai huonoon palautumiseen viime harjoittelusta, mikä on vammojen ennaltaehkäisyn kannalta tärkeää tietoa. Keskivertoa heikompi suoritus voi osoittaa kehityskohteet, mitkä auttavat harjoitusten suunnittelussa. Säännöllisesti tehtynä urheilijan skreenaus voi myös paljastaa esimerkiksi alkavia rasitusvammoja tai muita patologioita, mikä puolestaan auttaa vammojen ennaltaehkäisyssä.
Selkäplussan vammojen ennaltaehkäisyn checklist:
Huolehdi palautumisesta.
-Ravinto, uni ja harjoitusmäärien kontrollointi
Huolehdi oikeista ja oikean kokoisista varusteista.
Kehitä oikeaoppinen lajitekniikka.
Sisällytä oikeanlaista voimaharjoittelua harjoitusohjelmaan
-Lihasvoima, nopeus, räjähtävyys ja ketteryys
Kehitä puutteita lajivaatimuksia silmällä pitäen.
Tarkkaile kehitystä ja vältä yliharjoittelua.
Skreenaa urheilijoita säännöllisesti.
